Kuka kuuntelee köyhää?

Olen Anna-Maria Isola, sosiaalipoliitikko ja akateeminen pätkätyöläinen. Tutkin syrjäytymisen ja selviytymisen kokemuksia 2000-luvun Suomessa. Olen työskennellyt myös sosiaalityöntekijänä ja muutamissa järjestöjen tehtävissä työttömien parissa. Mottoni vaihtelee tilanteiden ja elämäntilanteiden mukaan. Väitöskirjaa ahertaessani olin tykästynyt ”Oppia ikä kaikki” -lausahdukseen. Tällä hetkellä askaroin sen kanssa, miten ihmisten hyvinvointia voitaisiin lisätä kuuntelemisen ja kohtaamisten avulla tai oikeastaan sitä, että miten ihmiset saisi pysäytettyä kohtaamaan lähimmäisiään. Siksi esimerkiksi erilaisissa uskonnoissa annettu ohje, jonka sisältö on ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, tuntuu nyt läheiseltä. Kun tuntee omat haaveet, pelot ja kipupisteet, ymmärtää myös lähimmäistään ja hänen toimiaan paremmin.
Miksi olet mukana Kuka kuuntelee köyhää – verkostossa?
Perustimme muutaman köyhyystutkijan kanssa Kuka kuuntelee köyhää -verkoston antamaan köyhien kokemukselle äänen. Yhteiskuntamme yksi ongelma on se, että hyvä- ja huono-osaiset ihmiset elävät taloudellisesti ja sosiaalisesti etäällä toisistaan. Kun ihmisellä menee suhteellisen hyvin, köyhät ja sairaat unohtuvat helposti, jos heitä ei kuulu omaan elämänpiiriin. Siksi haluan, että myös niiden ääni olisi jatkuvasti julkisuudessa, jotka helposti unohdamme.
Minkälaisena maana Suomi sinulle näyttäytyy?
Olen esimerkki siitä, miten hyvinvointivaltio parhaimmillaan toimii. Saan synnynnäiseen perussairauteeni hyvää hoitoa ja lääkityksen, jonka maksaminen minulle olisi hyvin vaikeaa, jopa mahdotonta.  Lääkityksen ja hoidon ansiosta olen toimelias ja työkykyinen ja maksan veroja. En pärjäisi työssä sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei olisi näin vahvaa tuntemattomien solidaarisuutta toisia kohtaan. Sellaisessa yhteiskunnassa joutuisin olemaan muiden elättinä ja luulen, että voisin paitsi fyysisesti myös henkisesti huonosti.
Olen siis nähnyt ja omakohtaisesti todennut, että suomalainen järjestelmä toimii. Valitettavasti huomaan, että enenevissä määrin jätämme ihmiset yksin selviytymään. Järjestelmä laskee lyhyen tähtäimen taloudellisia kuluja ja epää esimerkiksi pitkään työttömyyttä kokeneilta ennaltaehkäiseviä palveluita ja myös mielenterveyspalveluita. On myös yleisesti tunnustettu fakta, että erikoissairaanhoito toimii, mutta perusterveydenhuolto takkuilee. Kun ihmisiä erityisesti pitäisi tukea ennen kuin ongelmat kasaantuvat, hänet jätetäänkin yksin taistelemaan oikeuksistaan esimerkiksi terveydenhuoltoon. Kutsun tätä heitteille jätöksi.
Vaikka moni asia tuntuu heikompiosaisen kannalta menevän pieleen, uskon silti, että pidemmän ajan kuluessa asiat kuitenkin kehittyvät. Suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon hyvää, josta meidän on pidettävä kiinni. Nykyisellä keskustelulla se ei vain taida onnistua. Yhteiskunnallinen keskustelu pitäytyy pitkälti epäselvissä abstraktioissa, joille jokainen saa antaa mieleisensä sisällön. Siksi kaikki kannattavat hyvinvointivaltiota, mutta millaista, on kysymys erikseen. Siksi tehdään päätöksiä, jotka purkavat hyvinvointivaltiota. Pitäisi keksiä uusi näkökulma, jonka avulla voitaisiin saavuttaa yhteisymmärrys siitä, että hyvinvointivaltio on hyvä juttu. Pitäisi saada keskustelu konkreettisemmalle tasolle. – Vaikeaa, ei mahdotonta.
Miten köyhyys saadaan poistettua?
Kun puhutaan köyhyyden poistamisesta, pitää muistaa, että sitä ei saa koskaan täydellisesti poistettua. Työ olisi monessa mielessä parasta sosiaaliturvaa, mutta siitä pitäisi ehdottomasti saada sellainen palkka, että se riittää elämiseen.
Olen sitä mieltä, ettei perusturvalla eläviä työttömiä ihmisiä velvoitetaan pienellä ylläpitokorvauksella tekemään suhteettoman paljon töitä. Työttömille ihmisille pitää kyllä tarjota tilanteita, joissa he pääsevät osalliseksi työpaikan sosiaalisista suhteista, työpaikkaruokailusta ja ehkä virkistyksestäkin. Siksi kannatan, että toimeliaisuuteen ja työtoimintaan kannustetaan. Perustulo voisi olla askel kestävään ratkaisuun, jossa ihmisen toimeliaisuuteen kannustettaisiin. Pidän perustulosta ajatuksena, koska voin sovittaa ihmiskäsitykseni siihen paremmin kuin nykyisen aktivointipolitiikan lähtöolettamuksiin. Aktivointipolitiikassa ihminen nähdään laiskimuksena, jota pitää pukkia eteenpäin. Minä ajattelen, että pääsääntöisesti ihminen kyllä haluaa tehdä asioita, jos hänellä on elämässään asiat suhteellisen hyvin.