Aamu valkeni kolean sumuisena noustessani huonosti nukutun yön jälkeen sängystä. Sama koleus tuntui jatkuvan ihmisten katseissa ja olemuksessa matkalla metrolle. Tosin saattoihan olla, että sekoitin ulkoisen ja sisäisen todellisuuteni toisiinsa. Olin nimittäin matkalla Sosiaalifoorumiin – vapaaehtoisena! Minua nolotti ja pelotti. Olenhan keski-ikäinen täti-ihminen, joka oli menossa elämänsä ensimmäistä kertaa kansalaistoiminnan sydämeen nuorten joukkoon toimijaksi. Pelkäsin nolaavani itseni nuorten ja paikalle saapuvien ihmisten silmissä. Enkö opi, että olen jo melko vanha? Sitä paitsi olin lupautunut tehtävään, joka myös arvelutti minua: selviäisinkö?

Arbiksella minua odottivat hymyilevät kasvot. Niiden ilme ei värähtänyt milliäkään tädin ilmoittautuessa vapaaehtoiseksi nuorten lukuisaan joukkoon. Minut vietiin huoneeseen, jossa sain virvokkeita ja ohjeita tarpeeni mukaan. Löysin helposti toimipisteeni ja ihmisiä alkoi saapua paikalle vähän ajan kuluttua. Heistä kaikista välittyi myönteinen, rauhallinen ja vilpitön uteliaisuus ja kiinnostus tilaisuutta ja tapahtumaa kohtaan. Pääsali täyttyi melkein kokonaan jo avajaistilaisuuteen. Seuraavassa ”Kuinka pelastautua kapitalismilta” – tilaisuudessa kärkyttiin vapaita tuolipaikkoja. Salista saattoi bongata monet pitkän linjan valtakunnalliset vaikuttajakasvot. Minua ilahdutti, miten hienoa on olla tapahtumassa, johon täysin erilaisista lähtökohdista ja poliittisesti erilaisin taustoin saapuu ihmisiä kuuntelemaan ja keskustelemaan. Poissa, jossain hämärässä kaukaisuudessa, olivat somen ja verkon jankkaavat, ikuista totuutta ja oikeassa olemisen pakkoa edustavat inttämiset.

Kamerani kliksahteli kuvatessani. Mutta kukaan ei närkästynyt. Kuvasin sivuilta ja pikku hiljaa huomattuani ihmisten hyvän hengen uskaltauduin kuvaamaan esiintyjiä hiukan lähempääkin. Seminaarien tauoilla kiertelin tapahtuman osallistujien keskuudessa. Kaikki, joilta kysyin, antoivat luvan ottaa itsestään valokuvia. Suurin osa heistä oli jopa hyvin innokas saamaan itsestään kera tärkeän asiansa muiston arkistoihin tai someen. Mutta kaunein hymy oli vammaisten huutolaisasemaa käsittelevän seminaarin järjestäjänaisella. Ilmeisesti asialleen omistautuminen voi luoda todella paljon valoa ihmisen elämään rajoitteista huolimatta.

Kuvatessa ihmisiä heitä kohtaa ihan eri tavoin kuin vain jutellessa. Samalla sain kuitenkin arvokasta tietoa eri järjestöjen toiminnasta sekä ihmisten kokemuksista ulkomailla ja Suomessa. Minuun tekivät suuren vaikutuksen kaikkien kohtaamieni ihmisten myönteisyys, rauhallisuus ja toiveikkuus. Yhtään kärttyisää ja kielteistä ihmistä en kohdannut koko kahdeksan tunnin aikana, jonka Arbiksella vietin. En tiedä, kuinka hyvin selvisin tehtävässäni. Mutta en voinut lakata hymyilemästä siitä ilosta, jota päivän aikana koin: ilosta ihmisenä olemisesta toisten ihmisten keskellä; sen asian tunnustamisesta, että ihmisyyteen kuuluu myös välittäminen ja idealismikin.

Ilta-aurinko paistoi kirkkaana poistuessani vihdoin kauniisiin Etu-Töölön maisemiin. Olin ylittänyt itseni, oppinut luottamisesta ja arvostuksesta, saanut uutta tietoa ja tavannut upeita ihmisiä. Kuitenkin olin sama täti-ihminen kuin aamulla: en ollut nuortunut. Sen sijaan sieluni kellarikomeroon lukkiutunut nuoruuden idealismi oli noussut paloportaita pitkin taloni ytimeen, joka oli jälleen hitusen kokonaisempi. Päällimmäiseksi mieleeni jäivät lauseet ”Aina on olemassa vaihtoehtoja” arvostettujen vaikuttajien lausumana sekä ”Eikös elämässä ole kyse juuri selviytymisestä” pitkän linjan kansalaisaktivistin suusta.

Nimim. Ensikertalainen